Apua verhon takaa

Viime vuosi ei mennyt terveydellisesti aivan putkeen. Kuvittelin olevani vähintäänkin supernainen, joka jaksaa ihan mitä vain. No, en jaksanut. Ensin uuvuin ja kun sitten kuvittelin saaneeni elämäni taas kuntoon, sairastuinkin vakavaan keuhkokuumeeseen. Kyllä siinä oli ihmettelemistä, että miten tässä nyt näin kävi. Ja vielä ihmiselle, joka sairasti vain kolmen päivän flunssia. En edes muistanut milloin olin viimeksi ollut kuumeessa. Yht'äkkiä löysinkin itseni makaamasta miljoonien piuhojen alta sairaalasängyn pohjalta. 

Ensimmäisen viikon vietin tehostetun valvonnan osastolla, sen verran heikkoon happeen olin päässyt...kirjaimellisesti. Alla moottoroitu luksussänky ja palvelu pelasi loistavasti. Järkytys oli suuri, kun seuraavaksi viikoksi minut kärrättiin osastolle ja täräytettiin tavalliseen sänkyyn. Takapuoli puutui alta viiden sekunnin. Olo kuin kidutuspenkissä.

Ensimmäiset askeleeni sairaalaan tulon jälkeen otin kahdeksantena päivänä. Meinasin pyörtyä siihen paikkaan. Happiviikset, niin tavalliset kuin turbotkin olivat arkipäivääni ja yöt läpeensä hengitin happimaskin kanssa. Keuhkot pelasivat pelkästään pienen matkan verran yläosastaan. Hengitin nopeasti ja pinnallisesti, sydän laukkasi tuhatta ja sataa levossakin. Mikäli kävin "lenkillä" sairaalan käytävillä, allani oli punainen paholainen, tuo mummojenkin käyttämä vekkuli menopeli (rollaattori). 

Puolitoista viikkoa hengitettyäni vain pienellä osalla keuhkojani, aloin olla jo aika loppu. Fyysisesti olo kyllä pikku hiljaa koheni, mutta henkisesti kiristi pahasti. Päätin pyytää apua rakkaalta mummoltani, joka oli siirtynyt toiseen todellisuuteen jo kuusitoista vuotta aiemmin. Jotenkin koin, että hänen on pakko olla siellä kanssani, lohduttamassa, silittelemässä ja kuuntelemassa.  Ennen nukkumaanmenoa pyysin mummoa auttamaan. Toivoin pystyväni taas hengittämään syvään.

Ja mitä ihmettä, jo seuraavana aamuna herätessäni, pystyin taas hengittämään koko keuhkojeni kapasiteetilla ! En nyt ihan pohjaan saakka mutta lähestulkoon. Tuo kokemus antoi minulle uskoa siihen, että vierellämme kulkee näkymättömiä auttajia. Muutos oli niin radikaali ja nopea, että se ei voinut tapahtua pelkästään omien ajatusteni voimalla. Mieli ja sydän oli ihmetystä täynnä, kiitollisuus oli päivän tunne. Kiitin mummoa syvästi ja rakkaudella. 

Kiitollisuus on positiivisen asenteen kera vahva hyvän arjen apuri. Aina kun jotain hyvää tapahtuu, tai huomaan saavani apua joko tästä maailmasta, verhon takaa tai molemmista yhtä aikaa, muistan aina kiittää mielessäni ja aidolla tunteella "kiitos, kiitos, kiitos".