Apua verhon takaa

Viime vuosi ei mennyt terveydellisesti aivan putkeen. Kuvittelin olevani vähintäänkin supernainen, joka jaksaa ihan mitä vain. No, en jaksanut. Ensin uuvuin ja kun sitten kuvittelin saaneeni elämäni taas kuntoon, sairastuinkin vakavaan keuhkokuumeeseen. Kyllä siinä oli ihmettelemistä, että miten tässä nyt näin kävi. Ja vielä ihmiselle, joka sairasti vain kolmen päivän flunssia. En edes muistanut milloin olin viimeksi ollut kuumeessa. Yht'äkkiä löysinkin itseni makaamasta miljoonien piuhojen alta sairaalasängyn pohjalta. 

Ensimmäisen viikon vietin tehostetun valvonnan osastolla, sen verran heikkoon happeen olin päässyt...kirjaimellisesti. Alla moottoroitu luksussänky ja palvelu pelasi loistavasti. Järkytys oli suuri, kun seuraavaksi viikoksi minut kärrättiin osastolle ja täräytettiin tavalliseen sänkyyn. Takapuoli puutui alta viiden sekunnin. Olo kuin kidutuspenkissä.

Ensimmäiset askeleeni sairaalaan tulon jälkeen otin kahdeksantena päivänä. Meinasin pyörtyä siihen paikkaan. Happiviikset, niin tavalliset kuin turbotkin olivat arkipäivääni ja yöt läpeensä hengitin happimaskin kanssa. Keuhkot pelasivat pelkästään pienen matkan verran yläosastaan. Hengitin nopeasti ja pinnallisesti, sydän laukkasi tuhatta ja sataa levossakin. Mikäli kävin "lenkillä" sairaalan käytävillä, allani oli punainen paholainen, tuo mummojenkin käyttämä vekkuli menopeli (rollaattori). 

Puolitoista viikkoa hengitettyäni vain pienellä osalla keuhkojani, aloin olla jo aika loppu. Fyysisesti olo kyllä pikku hiljaa koheni, mutta henkisesti kiristi pahasti. Päätin pyytää apua rakkaalta mummoltani, joka oli siirtynyt toiseen todellisuuteen jo kuusitoista vuotta aiemmin. Jotenkin koin, että hänen on pakko olla siellä kanssani, lohduttamassa, silittelemässä ja kuuntelemassa.  Ennen nukkumaanmenoa pyysin mummoa auttamaan. Toivoin pystyväni taas hengittämään syvään.

Ja mitä ihmettä, jo seuraavana aamuna herätessäni, pystyin taas hengittämään koko keuhkojeni kapasiteetilla ! En nyt ihan pohjaan saakka mutta lähestulkoon. Tuo kokemus antoi minulle uskoa siihen, että vierellämme kulkee näkymättömiä auttajia. Muutos oli niin radikaali ja nopea, että se ei voinut tapahtua pelkästään omien ajatusteni voimalla. Mieli ja sydän oli ihmetystä täynnä, kiitollisuus oli päivän tunne. Kiitin mummoa syvästi ja rakkaudella. 

Kiitollisuus on positiivisen asenteen kera vahva hyvän arjen apuri. Aina kun jotain hyvää tapahtuu, tai huomaan saavani apua joko tästä maailmasta, verhon takaa tai molemmista yhtä aikaa, muistan aina kiittää mielessäni ja aidolla tunteella "kiitos, kiitos, kiitos".

Positiivisen ajattelun voima

Pääsiäisenä olin äitini kanssa läheisessä sisustuskaupassa ja nappasin käteeni kyltin, jossa luki "Positive thinking rocks". Sanoin äidilleni, että tämä sopii minulle kuin nappi silmään, se on  elämän ohjenuorani. Laskin kyltin kuitenkin takaisin paikalleen ja jatkoimme kulkuamme ihaillen kaikkia kauniita tavaroita, joita puoti sisälleen kätki.

Tämä idyllinen sisustuskauppa sijaitsee keskellä silmiä hivelevää miljöötä. Pihapiirin päätalo hoitaa puodin ja kahvilan virkaa. Käveltyämme pari huonetta eteenpäin, paikan omistaja tuli vastaan ja nappasi ohi mennessään käteensä samaisen kyltin, jota aikaisemmin olin ihaillut. Hän näytti sitä kylttiä minulle ja sanoi " Tämähän on kuin sinua varten, eikö ?".

Tästä voi jo päätellä, että olen käynyt kyseisessä paikassa ennenkin. Toki siitä on jo ainakin vuosi aikaa. Silloin kävin nauttimassa pullakahveista ja esineiden estetiikasta sen verran tiuhaan, että tätä kahvilapuotia olisi voinut kutsua kantapaikakseni. En ole syvällisiä rupatellut omistajan kanssa, vain niitä näitä kahvikupposen tai jonkun ihastuttavan sisutusesineen oston yhteydessä. Kuvittelin tähän päivään saakka, että tuo positiivinen ajattelu on vain sisäinen tilani, mutta ilmeisesti se tavalla tai toisella näkyy myös ulos päin.

Jo muutenkin hyvä päivä parani tästä entisestään!  En usko sattumaan. Mutta johdatukseen kylläkin ja siihen, että kaikella on tarkoitus. Olin juuri pari päivää aiemmin pohtinut positiivisuutta, kun lehdessä toitotettiin jälleen kerran, kuinka positiivisuus on pelkkää nami namia ja ilon ja onnen täytteisiä hetkiä, ja kuinka epäaitoa sellainen on.

Minulle positiivisuus ei missään nimessä ole sitä, että jatkuvalla syötöllä hypellään ilon ja onnen aalloilla. Elämä on tarkoitus kokea kaikilla aisteille, tunteilla ja mausteilla. Myönteinen ajattelu tarkoittaa minulle sitä, että pystyn näkemään rumassa kauniin ja ikävissä asioissa hyvät puolet. Lasini on aina puoliksi täynnä. Positiivisuus tarkoittaa sitä, että olen kiitollinen niistä asioista, jotka ovat elämässäni hyvin, enkä jää murehtimaan sitä mikä siitä puuttuu. Positiivisuus antaa minulle oman elämäni ohjakset ja luottamuksen siihen, että selviän elämän eteeni heittämistä haasteista.

Etenkin minunlaiselleni erityisherkälle ihmiselle, joka päivittäin taistelee pysyäkseen veden pinnan yläpuolella vältellessään aistikuormituksen aiheuttamaa stressiä, positiivinen ajattelu on voimavara, elämän polttoaine. Se on veden pinnalla kelluva uittotukki, jonka varassa liikun elämän virran vietävänä.